Ensimmäinen ja toinen murros

Saavutettavuuden historia

• Mikä on Näkövammaismuseo?
• Mitä museon kokoelma sisältää?
• Millaisia kohokirjoitusjärjestelmiä oli?
• Milloin ja kuka kehitti nykyisen braille−pistekirjoituksen?
• Millainen oli äänikirjojen valikoima ja millainen se on nyt?
• Miten sokeainopetus alkoi?
• Mikä oli näkövammaisten tiedonsaannin toinen murros ja miten se vaikutti?
• Kuka tuotti näkövammaisille ääninauhoja?
• Millainen oli äänikirjojen valikoima ja millainen se on nyt?

Museoamanuenssi Kari Huuskonen:

Mikä on Näkövammaismuseo?

Näkövammaismuseo on 1990−luvulla perustettu vammaishistoriallinen erikoismuseo. Se sijaitsee Helsingin Itäkeskuksessa, vuonna 2003 valmistuneessa Iiriksessä.

Näkövammaismuseon perusajatus on lisätä näkövammaisyhteisön historian, perinteiden ja nykykulttuurin tuntemusta. Jotta tämä tavoite toteutuisi, me keräämme, taltioimme ja tutkimme näkövammaisten ja näkövammaistyön historiaa.

Tuomme historiaa esille kolmella tavalla: näyttelytoiminnalla, julkaisutoiminnalla ja sisällöntuotannolla sekä Historiaklubi−toiminnalla.

Mitä museon kokoelma sisältää?

Kokoelmissamme on esineitä, erilaisia asiakirjoja, videotallenteita ja valokuvia. Kokoelmat valottavat monipuolisesti sokeainopetuksen, perinteisten ammattialojen, näkövammaisten tiedonsaannin, arjen apuvälineiden ja järjestölähtöisen näkövammaistyön historiaa aina 1800−luvun jälkipuolelta nykypäivään. Nykykulttuuriakin taltioidaan, ja työ jatkuu edelleen.

Arjen apuvälineiden kehitys on ollut valtavaa, kun uusia innovaatioita kehitetään, joten laitteet vanhenevat nopeasti. Niitä tulee museon kokoelmiin jatkuvasti.

Millainen oli näkövammaisten

tiedonsaannin ensimmäinen murros?

Näkövammaisten tiedonsaannilla on yhtä pitkä historia kuin ihmiskunnalla. Aina on pyritty ratkaisemaan, miten näkövammaiset voisivat hankkia tietoa. Modernin ajan historia ja kehitys alkaa 1700−luvun lopun Pariisista.

Etenkin Valentin Hauy alkoi kiinnittää huomiota siihen, miten näkövammaiset lapset ja nuoret saataisiin yhtenäisen luku− ja kirjoitustaidon piiriin. Ensimmäinen tiedonsaannin murros liittyi tähän.

Piti alkaa kehitellä työvälineitä kirjoittamista varten ja toisaalta pohtia, miten kirjallinen aineisto saataisiin näkövammaisille luettavaksi. Tätä ennen sormilla lukeminen oli sokean ja vaikeasti heikkonäköisen tapa saada informaatioita.

Tuossa vaiheessa alettiin miettiä, millaista kohokirjoitus voisi olla, ja kokeiltiinpa koverrettuakin kirjoitusta.

Millaisia kohokirjoitusjärjestelmiä oli?

Kolme järjestelmää nousi ylitse muiden. Aluksi tavalliset latinalaiset kirjaimet nostettiin koholle ja niitä tunnustelemalla saatiin lukeminen jotenkin ratkaistua, mutta kirjoittaminen oli ongelmallista.

Toisen järjestelmän kehitti 1840−luvulla englantilainen William Moon, jonka näkö heikkeni parikymppisenä. Moon kehitti järjestelmänsä tavallisista latinalaisista kirjaimista siten, että kirjainmerkistö muodostui geometrisistä muodoista, ympyrästä, suorasta viivasta, kolmiosta ja puolikaaresta.

Erikoista moon−kirjoituksessa oli, että ensimmäinen rivi luettiin vasemmalta oikealle, seuraava rivi oikealta vasemmalle ja niin edelleen, kuin siksakkia.

Kolmas kohokirjoitusjärjestelmä oli braille−kirjoitus, joka William Moonin tietämättä oli jo olemassa kun hän kehitti omaa järjestelmäänsä. Braille−järjestelmä ei ollut silloin saavuttanut vielä suosioita.

Milloin ja kuka kehitti nykyisen braille−pistekirjoituksen?

Ranskalainen Louis Braille (1809 − 1852) kehitti nimeään kantavan pistekirjoitusjärjestelmän. Hän sokeutui 3−vuotiaana leikkiessään isänsä verstaalla. Isä oli satulaseppä.

Braille pääsi Pariisin sokeain kouluun, jossa oli jo käytössä erilaisia kirjoitusjärjestelmiä. Niistä yksi oli Barbier'n yökirjoitus, joka oli sotilastarkoitukseen kehitetty 12 pisteen järjestelmä. Nuori Braille oivalsi, että sitä voitaisiin pienentää 6 pisteen järjestelmään, jolla saataisiin aikaan kaikki kirjaimet.

1820−luvun puolivälissä hän oli saanut muodostettua aakkoset ja välimerkit. Vähitellen järjestelmä kehittyi ja sitä alettiin kutsua Braillen järjestelmäksi eli brailleksi. Maailmanlaajuiseen käyttöön se levisi vasta 1850−luvulla. Nykyään braille on standardi kaikkialla.

Miten sokeainopetus alkoi?

Sokeainopetus käynnistyi institutionaalisessa muodossa 1700−luvun lopulla Ranskassa. Meille Suomeen aate levisi muun Euroopan ja Pohjoismaiden kautta, ja ensimmäinen sokeainkoulu perustettiin 1860−luvulla Helsinkiin ruotsinkielisille lapsille. Suomenkieliset lapset saivat koulun Kuopioon 1871.

Sokeainopetus oli sisäoppilaitosmuotoista 1970−luvulle asti, jolloin sokeainkoulujen rinnalle tuli integraatiokehitys. Nykyisin lapset ovat pääsääntöisesti yleisopetuksen piirissä.

Kuvateksti: Nuori mieshenkilö lukee pistekirjaa 1960-luku. Kuvan takaa: Pistekirjallisuus on apuna sokeain ja kuuromykkäsokeain sielunhoitotyössä
Lähde näkövammaisten liitto

Mikä oli näkövammaisten tiedonsaannin toinen murros ja miten se vaikutti?

1900−luvun alkupuolella ruvettiin pohtimaan, voisiko lukemisen helpottamiseksi saada kirjoja äänilevyille tai −nauhoille. Magnetofonikokeiluja tehtiin jo 1800−luvun lopulla, mutta tekniikka oli niin uutta, että vasta 1950−luvulla saatiin sellaiset nauhurit, että kokonaisia kirjoja pystyttiin tallentamaan.

Pistekirjat vievät valtavasti tilaa. Raamattu vie kolme hyllymetriä, mutta avokelanauhoja, joka oli siihen aikaan tallennusmuoto, tarvittiin vain pieni laatikko avokelanauhoja.

Siitä alkoi äänikirjojen valtakausi. Ajateltiin, että äänikirjat syrjäyttäisivät pistekirjoituksen kokonaan, mutta molempia on tarvittu ja ne tukevat toisiaan.

Kuka tuotti näkövammaisille ääninauhoja?

Alussa kolme instituutiota oli kehittämässä systeemiä: silloinen Sokeain Keskusliitto ja Sotasokeat ry sekä Kirjoja Sokeille −yhdistys, joka tunnetaan nykyään Celia−kirjastona.

Sittemmin Celia−kirjasto on hoitanut käytännön järjestelyt. Alkuvaiheessa se ei ollut valtion kirjasto ja tarvitsi tilaajia taakseen jotka osallistuivat kustannuksiin.

Nykyisin Celia on pystynyt itse tuottamaan ja rahoittamaan toiminnan. Tuotanto on monipuolistunut siten, että mukana on paljon pieniä äänitysstudioita. Myös Näkövammaisten liitossa on äänittämö, jossa tuotetaan kirjoja. Celia tuottaa ja lainaa aineiston, mutta voi myös ostaa erilaisilta toimijoilta.

Nyt äänikirjojen ympärillä on valtava buumi, ja yleiskustantamotkin tekevät äänikirjoja.

Millainen oli äänikirjojen valikoima ja millainen se on nyt?

Alusta lähtien äänikirjoiksi on luettu sen ajan klassikoita ja kaunokirjallisia teoksia, periaatteet ovat olleet samat kuin muissakin kirjastoissa. Painopiste oli aluksi sivistävässä kirjallisuudessa.

Kun näkövammaisten kirjoja oli vain pistekirjoituksena, oltiin tarkkoja, mikä oli sokeille sopivaa. Valikoima oli vahvasti kristillispainotteista, lisänä vain jonkin verran hyväksi todettuja klassikoita. Äänikirjojen tullessa käyttöön 50−luvulla kirjo kasvoi kovasti, mutta vielä silloinkin valtaosa valikoimasta oli hyvämaineisia kirjoja.

Nykyään äänikirjoina on saatavilla mitä vain laidasta laitaan, sensuuria ei oikeastaan ole.

Lisätietoja:
Näkövammaisten tiedonsaannin kolme murrosta
Louis Braille (1809 − 1852)
Pistekirjoitus.fi