Päiväkirja 2009-2011

Pohdintoja arjesta työssäkäyvän monessa mukana olevan naisen ja äidin näkökulmasta

Pieniä ja suuria asioita elävästä elämästä ja maailmasta

Vuosi 2008
Vuosi 2007
Vuosi 2006
Vuosi 2005

---

Perjantai 18.5.2012

Helsingin Demarien jäsenäänestys kunnallisvaaliehdokkaista on käyty. Odotin tulosta jännittyneempänä kuin edelliskerralla. Olen viettänyt pari vuotta poliittista hiljaiseloa, joten mieltä kalvoi epäilys, muistaako minua enää kukaan. On myönnettävä, että hieman pelkäsin jääväni 160 jäsenäänestyksessä olleen ehdokkaan joukossa sadan toiselle puolelle, jolloin paikka lopullisella listalla olisi jäänyt epävarmaksi.

Sydän hakaten avasin Excel-tiedoston ja aloin selata. Nimiä, nimiä, nimiä… Joko? Ei… Ja siinä se lopulta oli! Löysin itseni sijalta 68, joten paikka ehdokaslistalla on varma. Minut oli äänestyslapussaan muistanut 86 äänestäjää. Aiemmin olen pystynyt jäsenäänestyksessä parempaan, mutta tähän on hiljaiselon jälkeen aihetta olla tyytyväinen. Ei minua ollutkaan kuopattu historian hämäriin.

Vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeisenä aamuna kirjoitin mm. näin:
"Huomaan, että jokin pieni piru kuiskii korvaani, etten kai vielä luovuta. Kenties pieni piru muuttaa kuiskauksen kiljumiseksi ja piilottaa kuulosuojaimet.
Uudet kunnallisvaalit ovat syksyllä 2012. Olen silloin täyttänyt 40 ja jälleen neljän vuoden elämänkokemusta viisaampi. Päätösten aika ei ole vielä, mutta työkavereiden ja muiden tuttujen lämpimät ajatukset ovat ilahduttaneet. Ehkäpä… Ken tietää…"

Pieni piru piilotti kuulosuojaimet ja jatkoi pontevaa kiljumista korvaani. Ehkä kiljunta kuului vain minulle, mutta piru oli niin toimelias, että keksi kuiskailla muutaman tuttavan korvaan vinkin, että kävisivät kysymässä, olenko ajatellut lähteä ehdolle. Ovela kaveri, sillä sai minut tarttumaan tilaisuuteen ja ryhtymään työhön kohti kaupunginvaltuustoa.

Olen neljä vuotta vanhempi ja toivottavasti saman verran viisaampi. Moni asia on muuttunut ja toisaalta mikään ei ole muuttunut.

Välitätkö sinä?

Koulu, päiväkoti ja leikkipuisto tärkeä osa arkea
Terveysasemalle ja hammaslääkäriin nykyistä nopeammin
Joukkoliikenne sujuvaksi ja lippujen hinnat edullisemmiksi
Asumisen hinta ja neliöt kohdalleen
Lähipalvelut eivät saa kadota
Vammaispalvelut mahdollistavat tavallisen arjen
Vanhusten palvelut kuntoon

Näihin tiivistin ydinajatukseni neljä vuotta sitten. Peruskivi on pysynyt samana, mutta toki vuodet ovat tuoneet muutoksia kaupunkiin ja koko maailmaan. Peruskiveä voin kuitenkin käyttää pohjana, kun tutkailen ja tiivistän ajatuksiani tähän hetkeen ja tähän kaupunkiin.

Huomaan, että innostus ja palo vaaleihin on erilainen kuin edelliskerralla. Liekö viimeksi ollut mukana uupumista politiikan pyörteissä? Nyt taputan käsiäni malttamattomana - joko kohta pääsee? Olenkohan salaa pihalle karannut pikkulapsi vai ainoastaan uteliaana seuraavien kuukausien työn tulosta odottava ehdokas?

Jotta innostus säilyy ja voimat riittävät, kaipaan ihmisiä ajattelemaan, ideoimaan, tekemään ja tukemaan epätoivon hetkillä. Seuraavia kuukausia ei tanssita vain ruusuilla, vaan piikit tulevat väistämättä esiin joinain hetkinä. Ilahdun kaikesta talkootyöstä, joten voit tulla mukaan omankokoisellasi panoksella.

---

Sunnuntai 15.4.2012

Vuotta on takana reilu neljännes. Hetkittäin kummastelen, minne olen sen hukannut. Elämä pyörii epämääräisessä kuviossa, jonka muodostavat koti, teini ja hänen elämänsä, työt, treenit ja ruokakauppa. Tähän mahdutan satunnaisesti kavereita, politiikkaa ja ay-touhuja. Siinä on soppa, jonka hämmentäminen vie ajan hyvin tehokkaasti. Kai nämä ovat niitä paljon puhuttuja elämän ruuhkavuosia.

Olen kohta lukuvuoden saanut kummastella tämän päivän yläkoulua. Kovin erilaista seiskaluokkalaisen koulunkäynti on nyt kuin omassa nuoruudessani 1980-luvun puolivälissä. Myönnän, että suhtauduin aluksi hieman epäluuloisesti pojan yläkouluun. Ehkä siksi, että alakoulun kokemukset olivat melko hyviä ja poikaa koko kuusi vuotta opettanut opettaja varsin hyvä opettajana ja ryhmää luotsaavana aikuisena. Taisin pelätä, että yhtä hyvää i voi olla, vaan päädyn jonnekin kummallisen epämääräisen yläkoulun syövereihin. Onneksi epäluuloisuus osoittautui turhaksi, sillä lähistön yläkoulu on oikeasti hyvä ja opettajat oikeita ihmisiä oikeissa paikoissa. Poika on viihtynyt, vaikka välillä tuskaileekin läksyjen ja jaksojen loppuun kasaantuvien koeruuhkien kanssa. Iloisen yllättynyt olen ollut myös koulumenestyksestä, joka on vain parantunut. Toki tiedän, että pahimmat myllerryksen vuodet voivat vielä olla edessä, sillä pojilla monesti peruskoulun viimeisin luokka on kaikkein vaikein. Aikanaan itselläni ehkä eniten riman alta meni 8. luokka. Ehken ysilläkään kovin paljon kouluun panostanut, mutta onnistuin saamaan hyvän päättötodistuksen, jonka kanssa oli edessä enemmän tai vähemmän loistava tulevaisuus lukiossa.

Viime kuun lopulla mietin pitkään vanhaa yläkouluani ja samassa pihapiirissä olevaa lukiota. Uteliaisuuttani kävin kurkkimassa , vieläkö opettajissa on samoja kuin omana aikanani. Oletin valtaosan jääneen eläkkeelle, mutta yllättävän monta tuttua opettajaa henkilökunnan listasta vielä löytyi.

Vanha koulu nousi mieleen maaliskuun viimeisen arkipäivän kouluampumisten kautta. Oli hurjaa lukea netistä, kuinka aseen kanssa kulkenut nuori mies oli päätynyt Oriveden yhteiskouluun. Mielessäni näin koulun sellaisena kuin sen muistan. Remontit ovat muuttaneet luokkien paikkaa ja varmasti montaa muutakin asiaa. Silti saatoin nähdä ajatuksissani yhteiskoulun 3. kerroksen käytävän ja siellä olleet luokkien ovet. Minun aikanani kerroksessa opiskeltiin mm. kieliä, uskontoa ja musiikkia. Vieläköhän esim. ”piippuhylly” on tallessa kerroksen keskustan puoleisessa päässä?

En voi käsittää, mikä saa ihmisen tarttumaan aseeseen ja marssimaan kouluun. Emme voi tehdä kouluista bunkkereita, mutta emme myöskään voi antaa oppilaiden kokea turvattomuutta. Jotain yhteiskunnassa on pielessä, kun nuoriso purkaa pahoinvointia näin. Puuttuuko meiltä aiemmin todellisena ollut välittämisen kulttuuri? Eikö mielenterveyden ongelmia oteta riittävän vakavasti, vai eikö niiden hoitamiseen ole resursseja? Yksikin kouluampuminen tai muu väkivallan teko on liikaa. Se horjuttaa väistämättä nuorten turvallisuuden tunnetta, mutta voi antaa myös sysäyksen jollekin toiselle purkaa pahaa oloa samalla tavalla.

Orivedellä päästiin lopulta suuren suurella säikähdyksellä, sillä kukaan i kuollut. Toivon, että oppilaat saivat ja saavat tarvitsemansa jälkihoidon. Osa voi palata arkeen ja unohtaa tapahtuneen nopeasti, mutta osa tarvitsee tukea pitkään. Millaisen henkisen paineen alla ovat olleet oppilaat, jotka olivat luokassa, jonka oven läpi laukaukset ammuttiin? Opettaja toimi loistavasti ja ansaitsee suuren kiitoksen. Kaikesta huolimatta arki on jatkunut.

---

Sunnuntai 11.12.2011

Vuosi on vierähtänyt aivan liian nopeasti. Kun mietin, minne aika on livahtanut, en osaa sanoa. Loppusyksyn osalta se katosi reissunaisen elämään, mutta mihin muu osa vuodesta on hävinnyt.

Suorastaan hävettää, kun katson, milloin olen viimeksi parantanut maailmaa tämän päiväkirjan biteillä. En voi uskoa, että aikaa on kulunut noin kahdeksan kuukautta. Välissä oli kevät, kesä ja syksy. Mitä on lopulta tapahtunut?

---

Tänään saimme sytyttää kolmannen adventtikynttilän. Joulun odotus on vähitellen laskeutunut myös meille. Ensimmäiset jouluvaot hain kellarista pyhäinpäiväksi, jonka jälkeen joulujutut ovat vähitellen lisääntyneet. Tulevalla viikolla saattavat tontutkin hypähtää laatikoistaan oviin ja ikkunoihin. Myös joulukuusen kynttilät saavat kaivautua esiin, jotta näen, että ne varmasti toimivat.

Joulumusiikki on vähitellen vallannut radion ja levyltä tulevan musiikin. Muutaman vuoden toivomisen jälkeen olen saanut kotona kuulumaan Jouluradion. Suurkiitos tästä kuuluu sisareni miehelle, joka itsenäisyyspäivänä etsi kanavan minulle.

Tänään hiljennyin miettimään joulua ja sen odotusta yhden minulle rakkaan joululaulun sanoin.

”Ikuisen joulun, jos tahdot löytää,
sydämes avaa ja kohtaat vapahtajan.
Et löydä kultaa, et juhlapöytää,
löydät vain seimen ja tallin koruttoman.”

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan,
pääskööt vangit vankilastaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan.
Olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi.
Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen.
Tulkoon Jeesus herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan,
silloin joulu luonamme on.”

---

Ison osan syksystä olen viettänyt reissunaisen elämää. VR on tullut hyvin tutuksi, sillä viimeisintä lukuun ottamatta kaikki reissunaisen matkat ovat taittuneet kiskoja pitkin. Helsingin asemapalvelun miehet vain kysyvät, mihin tällä kertaa matkustan, kun soitan heille ja pyydän opastuksen junalle. Asemapalvelun miesten ohella tutuiksi ovat tulleet päärautatieaseman vartijat, sillä varhaisimpiin aamujuniin oppaanani ovat toimineet mukavat ja hyvin raamikkaat vartijamiehet.

Viime perjantaina matkasin myrskyävän meren yli Tallinnaan ja takaisin. Sain kunnian osallistua Eesti Pimedate Liitin 90-vuotisjuhlaseminaariin. Seminaarin teemana oli koulutus, jota käsiteltiin monesta näkökulmasta. Puheenvuorot olivat eestiksi, mutta meille muualta tulleille vieraille oli loistava englannin kielen tulkki. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että tuo tulkki ansaitsi erityiskiitoksen. Hän uurasti pitkän päivän ja käänsi loistavasti.

Pistekirjoituksella oli tarjolla vain eestinkielinen ohjelma. Pienen pohdiskelun jälkeen sain siitä irti pääpiirteet. Tosin ensin oli ymmärrettävä, että eestin kielessä on joitain erikoismerkkjä. Esimerkiksi jokin heittomerkillä tai vastaavalla ollut o-kirjain ei tahtonut aueta tekstiä lukiessa.

Juhlan avasi liiton puheenjohtaja Eero Toniste. Avaussanat menivät osittain ohi, sillä säädin vielä tulkkausta varten saamiani kuulokkeita. Seuraavat puheenvuorot olivat Viron sosiaaliministerillä ja opetusministeriön edustajalla. He nostivat esiin yleisiä näkövammaisten asemaan liittyviä asioita.

Näkövammaisten lasten koulunkäyntiä valottivat kaksi erityiskoulun puheenvuoroa. Tarton näkövammaisten erityiskoulu ja Tallinnassa oleva Heleni kooli. Molempien puheenvuorot käyttivät koulujen rehtorit. Lounastaukokeskusteluissa sain selville, että etenkin Pohjois-Virossa tavoitteena on saada näkövammaiset lapset ja nuoret tavallisiin kouluihin. Maaseudulla ja eteläisessä Virossa tilanne on hieman erilainen. Yhden puheenvuoron käyttikin tallinnalainen sokea poika, joka opiskeli tavallisessa koulussa. Hän kertoi mm. apuvälineiden ja avustajan merkityksestä. Sain myös selville, että Heleni koolissa olevat oppilaat ovat monivammaisia näkövammaisia.

Iltapäivällä kuulimme aikuisten näkövammaisten koulupoluista. Toisen puheenvuoron käytti syntymäsokea nainen ja toisen myöhemmin sokeutunut nainen. Lisäksi kuulimme näkövammaisten työllistymisestä. Kovin tutulta kuulosti, kun puhuja kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan näkövammaisten työllistymiseen vaikuttavat mm. työnantajien asenteet. Tässä tutkimuksessa niiden vaikutusta piti oleellisena 69 %.

Virossa näkövammaisia on huomattavasti vähemmän kuin Suomessa. Kouluikäisiä arvioidaan olevan joitain satoja. Työikäisten määrää en ehtinyt kysyä. En myöskään ehtinyt selvittää, kuinka paljon virolaisista näkövammaisista on työllisiä. Suomessahan tämä prosentti on vaatimattomat 44 % (mukana sekä kokoaikaisesti työlliset että osa-aikaisesti työlliset).

Seminaari herätti uteliaisuuteni Viroa ja sen näkövammaisia kohtaan. Kunhan työt antavat periksi, aion leikkiä Googlella ja tutkia, mitä löydän. Nyt tuntuu, että seminaari jätti paljon kysymyksiä, joihin utelias mieleni kaipaa vastauksia. Saman muistan tapahtuneen viime vuoden Madridin matkan jälkeen. Siellä osallistuin Espanjan EU-puheenjohtajuuteen liittyneeseen inklusiivista koulutusta käsitelleeseen seminaariin. Yhtenä seminaarin järjestäjänä oli ONCE eli Espanjan näkövammaisten liitto.

Matkat ja kontaktit ulkomaille ovat avartavia ja ajatuksia herättäviä. Oma suuri miinukseni on kohtuullista vaatimattomampi englannin kielen puhetaito. Tulkkauksen ymmärrän varsin hyvin, mutta sosiaaliset tilanteet ovat hankalia. Jännitän aivan hurjasti, jolloin suurin osa energiasta menee siihen. Tallinnassakin ruokapöydässä olisi ollut tilaisuus vaihtaa ajatuksia liettualaisten kanssa, sillä yksi heistä puhui englantia. Hälyisässä ruokalassa oli vaikea kuulla, mitä pöydän toisella puolella puhuttiin. Suomeksi olisin pystynyt keskusteleman, mutta englanniksi tilanne oli mahdoton. On jotenkin noloa myöntää, ettei oma kielitaito ole läheskään sitä, mitä se voisi olla. Tein 1990-luvun lopulla töitä englanniksi saksalaisten, englantilaisten ja portugalilaisten partnereiden kanssa. Silloin kykenin keskustelemaan sekä kokoustilanteissa että vapaamuotoisesti. Sain myös tuotettua melko näppärästi kirjallista tekstiä englanniksi. Onnistuin jopa vaihtamaan joitain lauseita saksaksi saksalaisten partnereiden kanssa, kun heille yllättäen selvisi minun osaavan jonkin verran saksaa.

Olen melko avuton kielitaito-ongelmani edessä. Miten ihmeessä saisin tilannetta korjattua? Mistä löytäisin rohkeutta avata suuni? Mistä löytäisin rohkeutta jatkaa virheistä huolimatta? Huomaan pitäväni kansainvälisistä kontakteista ja mahdollisuuksista. Ne ovet eivät kuitenkaan aukea, ellei englanti parannut moninkertaisesti.

---

Keskiviikko 6.4.2011

Maaliskuun alussa manasin minut pysäkille jättänyttä bussikuskia. Sain HSL:lle kirjoittamaani palautteeseen huippunopean vastauksen. Vastaus oli tuttua pahoittelua sekä kertomista, kuinka kuljettajakoulutuksessa ja päivittäisissä työnjohtotilanteissa korostetaan hyvän asiakaspalvelun merkitystä. Palautteeni käsitellään yhtiössä käytössä olevien työnjohdollisten ohjeiden mukaisesti, jonka lisäksi he pyrkivät ehkäisemään jatkossa vastaavat tilanteet.

Hartaasti toivon, ettei tällaista tapahtuisi taas pitkään aikaan tai mieluiten ei koskaan. Myönnän, että viimeisten viikkojen aikana tällä linjalla on ollut pääasiassa hyviä ja tarkkaavaisia kuljettajia. Tosin matkalle on mahtunut muita jännitysmomentteja – bussin hajoaminen kesken matkan ja pari kertaa repun tönäisemänä irronnut bussin istuin. Mitä kaikkea ihmiset menettävätkään, jos kulkevat vain omalla autolla?

---

Tänään alkoi ennakkoäänestys, joka jatkuu aina tiistaihin 12.4.2011 asti. Oman ääneni annan heti tänään ehdokkaalle, jota arvostan ihmisenä ja asiantuntevana ehdokkaana. Uskoin häneen jo EU-vaaleissa kesällä 2009. Hän on… Pilvi Torsti , joka on Helsingissä ehdolla numerolla 110.

Pilvin kantavana ajatuksena on: ” Meidän aikamme kysymykset ovat niin vaikeita ja monimutkaisia, että niitä ei voi ratkaista muuten kuin yhdessä sopimalla, siis politiikassa. Siksi politiikka täytyy pelastaa, ja politiikan täytyy pelastaa maailma.”. Pilvin tavoitteet ovat: reilu työelämä kaikille, kestävästi kasvava talous, ihmisten ei asiakkaiden hyvinvointivaltio, vastuullinen energia- ja ilmastopolitiikka, avoimuuden ja yhteistyön maailma sekä demokratia 2010-luvulle. Kaikista näistä ja monesta muusta on paljon tekstiä Pilvin nettisivuilla.

---

Tänään minut pysäytti miettimään Pilvin sivuilta löytynyt kirjoitus Älä unohda itseäsi. Kirjoituksessa Pilvi pohtii nopeasti edenneeseen sairauteen kuolleen ystävänsä ajatuksia siitä, kuinka hän oli sairauden myötä havahtunut huomaamaan, miten on viimeisten vuosien aikana unohtanut itsensä, siirtänyt sivuun. Kuinka paljon elämään mahtuukaan syömättömiä lounaita, myöhään valvottuja öitä työ- tms. asioiden parissa, omasta harrastuksesta tinkimistä ja monenlaista muuta? Nämä kaikki, koska sopivaa hetkeä ei vain tullut.

Pilvin tavoin minäkin sain kiinni ajatuksesta – itsensä sivuun siirtäminen, koska huolehtii muista. Juuri näin, kuinka tuttua ja samalla kipeän oivaltavaa. Tätä olen tehnyt vuosia, koska lapsi on pieni vain kerran ja sama koska erilaisilla perusteluilla kerta toisensa jälkeen.

Aivan viime kuukausina olen heittäytynyt kapinalliseksi ja alkanut nostaa itseäni syrjästä lähemmäs keskiötä. Myös minä tarvitsen asioita. Myös minulla on oma elämä, jota en voi siirtää sivuun, sillä sen elämän kanssa vanhenen ja vietän loppuikäni. Konkreettisena toimena olen huomattavasti aiempaa päättäväisemmin pitänyt kiinni liikunnan tarpeesta ja omasta oikeudestani liikkumiseen. Vaikka kroppaa kolottaa tiukkojen treenien jälkeen, ainakin pää on paljon seesteisempi ja oma jaksaminen parempaa. Tämä ei tarkoita, että syrjäyttäisin lapseni ja hänen tarpeensa. Pikemminkin ne ovat aiempaa paremmin yhdistettävissä, koska pinnan alla ei piile tiedostamatonta tyytymättömyyttä itseni sivuun siirtämisestä. Jaksan paneutua paljon paremmin lapseni huoliin, koulutehtäviin, päivän tapahtumiin ja syksyllä edessä olevan yläkoulun jännittämiseen. Tämä on alku, jota haluan jatkaa.

---

Perjantai 4.3.2011

Helsingissä on paljon hyviä ja tarkkoja bussikuskeja. Valitettavasti on myös toisenlaisia, joista yksi osui kohdalleni eilen. Vieläkin ärsytystaso nousee, kun vain mietin, miten pieleen asiat saattoivat mennä vain bussikuskin vuoksi.

Koko työpäivän olin alitajunnassa haaveillut pääseväni testaamaan uuden bodypumpin. Sekä pää että kroppa olivat valmistautuneet tangon nosteluun ja ajatusten tyhjentämiseen musiikin ja levypainojen avulla. Töistä lähtiessä kipaisin nurkalla olevalle bussipysäkille, josta pääsee oivallisesti lähes ovelta ovelle työpaikan ja jumpan välillä. Tavalliseen tapaan seisoin pysäkillä valkoisen kepin ja bussinpysäytyskyltin kanssa. Kyltissä oli esillä numero 82, jotta kuljettaja varmasti ymmärtää ottaa minut kyytiin. Ehkä tähän pätee sanonta, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma.

Odottamani bussin kanssa lähes samaan aikaan pysäkkini ohi ajaa myös toinen linja. Eilen tämä toinen bussi oli tulossa pysäkille ottaakseen matkustajan kyytiin. Samalla hetkellä kuin toinen bussi pysähtyi, ohikulkija kertoi minulle odottamani bussin hurauttaneen vauhdikkaasti viereistä kaistaa pysäkin ohi. Kuski ei mitenkään noteerannut minua, valkoista keppiäni eikä bussinpysäytyskylttiäni. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta tuon linjan kanssa juuri tuolla pysäkillä.

Ihana ajatus bodypumpista jäi haaveeksi, sillä seuraavalla bussilla en enää olisi ehtinyt. Metrollekaan en lähtenyt kävelemään, koska sen kanssa kohtalo olisi ollut ilmeisesti sama. Liukkailla kaduilla kävelyvauhtini on hitaampi, joten laskin kellon kulkevan liian joutuisasti. Seuraava jumppa ei myöskään ollut mahdollinen, koska vielä illalla oli Savela-seuran hallituksen kokous. Kaikki vaihtoehdot pohdittuani ei jäljellä jäänyt muuta mahdollisuutta kuin todeta päivän tangonnosteluannos menetetyksi. Päätelmän tein lukuisten vähemmän kauniiden sanojen kera.

Kirjoitin heti illalla palautetta HSL:lle . Todennäköisesti saan samanlaisen pahoittelevan vastauksen kuin ennenkin, mutta olen kuitenkin reklamoinut.

Ympäri kaupunkia erilaisilla kulkupeleillä liikkuvana toivon muutamaa asiaa:

• Bussien ja raitiovaunujen kuljettajien on katsottava, onko pysäkillä mahdollinen kyytiin tuleva matkustaja valkoisen kepin tai opaskoiran kanssa. Usein hänellä on myös kyltti, josta näkyy, minkä numeroiseen kulkupeliin hän on pyrkimässä. Tämä koskee myös ns. pitkiä pysäkkejä tai tilanteita, joissa pysäkillä on pysähtyneenä toinenkin bussi tai raitiovaunu.
• Busseihin ja raitiovaunuihin saataisiin viimein pysäkkikuulutukset. En jaksaisi odottaa vielä useita vuosia, sillä kuulutukset helpottaisivat suunnattomasti elämää joukkoliikennevälineiden kanssa.
• Niin kauan kuin kuulutuksia ei ole ja oikealla pysäkillä poisjääminen on oman takapuolituntuman ja kuljettajan muistin varassa, kuljettajat muistaisivat kertoa oikean pysäkin. Lisäksi kuljettajien suomenkielen taidon tulee olla niin hyvä, että he ymmärtävät, kun heille kertoo, millä pysäkillä haluaa jäädä pois. On kovin epävarmaa, kun ei tiedä, ymmärsikö kuljettaja, mitä hänelle sanoin, vai myöntelikö hän ymmärtämättä puoliakaan.

Kevät on aivan selvästi lähellä. Aurinko nousee samoihin aikoihin, kun avaan työpaikan oven, eikä iltaisinkaan ole pilkkopimeää heti työpäivän jälkeen. Eilisaamuna aurinko oli noussut klo 7.14 ja laski vasta klo 17.51. Ihanaa, tuohan on jo melkein 10 tuntia.

Viime viikolla vietin hiihtolomaa koululaiseni kanssa. Oma lomani jäi yhtä päivää lyhyemmäksi, sillä vielä maanantaina kävin töissä, jotta sain pöydän mahdollisimman siistiksi. Mitään kovin erityistä ei hiihtolomaamme kuulunut, mutta silti päivät kuluivat kuin siivillä.

Tiistaina teimme päiväretken Tallinnaan. Kovin paljon emme perillä kierrelleet, sillä Tallinnan viima oli yhtä hyytävä kuin Helsinginkin. Sataman läheltä teimme hieman ostoksia ja palasimme niiden jälkeen laivan lämpöön.

Torstaina lähes pakotin pojan lähtemään kanssani Lanternaan . Lähes vuoden olen pohtinut ja tutkinut, millaisen sängyn pojalle ostaisin. Vaihtoehtoja on ollut useita ja tavaroiden säilytysongelmat ovat vaikuttaneet ajatuksiin monet kerrat. Harkinnan ja pienen kiertelyn jälkeen päädyimme lopulta perinteiseen runkopatjaan, jonka jalkojen korkeus oli sängynaluslaatikoita ajatellen juuri sopiva. Sotka yllätti myönteisesti toimitusnopeudella, sillä torstaina ostettu sänky oli kasattuna pojan huoneessa lauantaina ennen keskipäivää. Itselleni nostan hattua sängyn kasaamisesta. Osasin aivan omin neuvoin laittaa sängyn jalat paikoilleen ja yhteisvoimin käänsimme sängyn oikein päin. Luultavasti hankinta on ollut hyvä, sillä lähes viikon kokemuksen jälkeen poika on todennut, ettei sänky enää tunnu kovin oudolta. Onhan runkopatjassa eroa, kun sitä vertaa pojan yli 10 vuotta käyttämään lasten jatkettavaan sänkyyn.

---

Maanantai 17.1.2011

En tee uudenvuodenlupauksia, sillä kerran vuodessa jonkin asian päättäminen tai lupaaminen ei yleensä vie eteenpäin. Pienet päätökset ja lupaukset kuuluvat arkeen, jolloin niiden tulisi elää mukana jokaisessa päivässä. Lupausten tulee olla sellaisia, joiden kanssa voin elää sovussa ja ilman ylimääräistä stressiä. Eräs jo viime kesänä tekemäni lupaus liittyy ruokaan ja sen laatuun. Katson tarkemmin, mitä ja miten syön. Koetan pitää proteiinien, rasvan, hiilihydraattien ja muiden tärkeiden aineiden määrän tasapainossa ja harkita, mikä olisi minulle parasta ruokaa. Herkkuja en ole hyljännyt, sillä tiedän, ettei siitä tulisi mitään. Huomaan kyllä, että karkkihampaan kolotus helpottuu pienemmillä karkkimäärillä eikä karkkia tarvitse syödä useana päivänä viikossa. Muutosta siis tämäkin. Tärkeintä kuitenkin on, että tiedän suunnan olevan oikea ja olen itse tyytyväinen. Isona apuna minulle on ollut Nutris-sivusto, jonne voin käydä kirjaamassa syömiseni ja näen samalla, miten tasapainoisia aterioita olen onnistunut itselleni keräämään. Ideaalia on, että sivusto on myös apuvälineiden kanssa helposti toimiva, vaikken kaikista graafeista saakaan selkoa.

---

Aloitimme perheen kanssa vuoden kipuamalla lentokoneeseen, joka vei meidät Lanzaroten Puerto del Carmeniin. Olimme käyneet Lanzarotella kerran aiemminkin, sillä pojan ensimmäinen ulkomaan matka vei juuri sinne tammikuussa 2005. Tällä kertaa majoituimme eri hotellissa, mutta toki kävimme katsomassa, miltä kuuden vuoden takainen hotelli näytti sekä meidän aikuisten että pojan silmin. Tämän kerran valinta oli Finnmatkojen mainioksi hotelliksi osoittautunut Cinco Plazas. Hotelli oli juuri sellainen kuin halusimmekin. Huoneiston suhteen olimme onnekkaita, sillä parvekkeemme ja huoneistosta tulevien portaiden edessä oli yksi alueen kolmesta uima-altaasta. Hotellin aamupala oli herkullinen, vaikka kieltämättä välillä varsin ruuhkainen. Onneksi olimme hereillä niin ajoissa, ettemme päätyneet jonottamaan ravintolan ulkopuolelle. Hotellin pieni ruokakauppa oli mukava juomaveden hankkimista ajatellen. Toki lähes vieressä oli isompi ruokakauppa, mutta veden kantaminen yhtään ylimääräistä metriä ei houkutellut. Erityisen plussan hotelli sai hyvästä pesukoneesta ja kuivausrummusta, joka kuivasi pestyt pyykit lähes kuiviksi. Ennalta hieman pelkäsin, millainen show miehen pyykinpesuinnosta syntyy, mutta lopputulos oli yllättävä.

Puerto del Carmen oli kuudessa vuodessa muuttunut jonkin verran. Silloin kuljimme pienen pojan askelin, joten etäisyydet tuntuivat nyt aivan erilaisilta. Rantakadulle, rantaan ja ylipäätään melkein minne tahansa oli hotellilta kävelymatka. Taksia käytimme vain pistäytyessämme vanhassa kaupungissa. Ehkä suurimman muutoksen oli kokenut rantakatu, joka oli katutöiden jälkeen kaventunut yksisuuntaiseksi. Pojalla oli joitain mielikuvia ja minäkin muistin yllättävän paljon. Tosin eri saarten yksityiskohdat tahtoivat sekoittua mielessäni, joten en enää ollut varma, mikä asia oli tapahtunut milläkin saarella. Hauskaa oli, kun löysimme eräästä ostoskeskuksesta lasten kolikoilla toimivan auton, jolla poika eskarilaisena huristeli antaumuksella. Tallessa on valokuvakin, jossa poika ajaa onnellisena. Nyt ei olisi ollut toivoakaan istahtaa auton kyytiin, joten nappasimme uuden valokuvan pojan seisoessa saman auton vieressä. Kotona kuvia verratessa ero oli huimaava. Uskomatonta, miten paljon eskarilainen oli muuttunut kasvaessaan alakoulua päättäväksi kuudesluokkalaiseksi.

Yhden lomapäivän käytimme retkeillen Pirun saarikierroksella. Retken aluksi ajoimme Playa Blancaan, joka on kasvanut lomakohteeksi pienestä kalastajakylästä. Sieltä otimme kyytiin loput retkeläiset ja käänsimme bussin nokan kohti tyrskykallioita. Merenkäynti oli retkipäivänä maltillista, joten tyrskykalliot eivät päässeet näyttämään parhainta puoltaan. Kalliot ovat syntyneet 1730-luvun tulivuorenpurkausten yhteydessä tulikuuman laavan valuessa saarelta mereen. Kun aallot osuvat kallioihin, näyttää kuin vesi kiehuisi.

tyrskykallioilta jatkoimme el Golfolle eli vihreälle laguunille. Se sijaitsee puolikraatterissa, joka syntyi myös 1700-luvun tulivuorenpurkauksissa. Laguunin vihreä väri luo hienon kontrastin meren sinisyydelle. Tarinoiden mukaan vihreä väri tulee laguunin pohjassa olevasta oliviinista (vihreä puolijalokivi). Totuus on kuitenkin arkisempi, sillä laguunin vihreyden aiheuttaa sen pohjassa oleva vihreä levä.

Suurimman osan retken ajasta vietimme Timanfayan kansallispuistossa, joka on Kanarian saarten toiseksi suosituin luonnonnähtävyys. Timanfaya syntyi suuressa tulivuorenpurkauksessa 1700-luvulla. Kansallispuiston symboli on el diablo eli piru, joka kuvaa helvettiä, joka oli valloillaan tulivuorten purkautuessa mm. 1730-36 lähes yhtäjaksoisesti. Maa on edelleen hyvin tuliperäistä ja esim. Timanfayan ravintolassa ruokaa valmistetaan tulivuorigrillissä. Maisemaltaan Timanfaya muistuttaa kuumaisemaa. Erityisen hienosti maisemia saattoi katsella, kun ajoimme lanzarotelaisen maisema-arkkitehti Cësar Manriquen suunnitteleman kuureitin. Reitti kulki pitkin hurjia vuorenrinteitä eikä välttämättä sovi matkapahoinvointiin taipuvaiselle. Sekä oma että pojan olo ei ollut paras mahdollinen reitin päättyessä. Saatoimme vain ihailla bussikuskin ajotaitoa, sillä reitti ei ole helpoimpia ajettavia.

Timanfayan rinteitä kapusimme myös kamelien selässä. Kameliratsastus kesti lähes tunnin, vaikka sen arvioitiin ottavan puolisen tuntia retkiajasta. Selityksenä pitkälle ajalle oli etummaisen kamelin laiskuus. Poika oli toisen retkioppaan kanssa ensimmäisen kamelin selässä ja minä istuin seuraavassa. Saatoin siis aitiopaikalta seurata, kuinka arvon laiskuri-kameli olisi tehnyt kaikkea muuta paitsi kävellyt eteenpäin. Lopulta kaikki keinot oli kokeiltu ja kamelien omistajat nappasivat etummaisen kamelin narusta kiinni ja kiskoivat sitä perässään. Kummasti vauhti koveni, kun laiskuri ei voinut itse päättää kävelyvauhtiaan. Poikaa kameliratsastus pelotti hieman, mutta toisaalta hän oli innoissaan jännityksestä. Erityisen suurta hupia hänelle antoi kameli, joka nuuhki selkääni ja kutitti.

Retken lopuksi kävimme el Pation maatalousmuseossa, jossa näimme mm. saarelaisten tavan hyödyntää vulgaanista maaperää viiniköynnösten viljelyssä ja saimme maistaa paikallista viiniä. El Patioon ajoimme la Gerian viinialueen kautta. Matkalla näimme myös muita pieniä kyliä, joista kaunein lienee Yaiza. Yaizan kylä on yksi tulivuorenpurkauksissa säilyneistä kylistä, joten siellä on myös 1700-luvulta olevia rakennuksia.

Muut päivät käytimme kävellen, uima-altaalla oleillen, Atlantin aalloissa ja rantahiekassa kulkien sekä vain lomaillen. Istuin useamman aamupäivän aurinkoisella parvekkeella kirjan ja lehtien parissa. Sain viikon aikana luettua kasan naistenlehtiä, jotka ovat vain odottaneet aikaa parempaa.

Minä voisin hyvin palata Lanzarotelle vielä kolmannenkin kerran. Kenties parin kolmen vuoden kuluttua olisi jälleen sopiva hetki. Suurimmat Kanarian saaret kerran tai pari kierrettyäni olen taipuvainen valitsemaan suosikeikseni Lanzaroten ja Teneriffan. Lanzarotella nimenomaan Puerto del Carmmen on minua varten. Teneriffalla Los Cristianos on loistava lapsiperheen lomakohde, mutta myös pohjoisen Puerto de la Cruzissa on viehättävyytensä. Jälkimmäisessä olen tosin käynyt aivan 1990-luvun alussa lapsettomana opiskelijana. Fuerteventura on mukava, mutta Gran Canarialle en usko astuvani toista kertaa. Saari ei tuntunut olevan minua varten miltään osin, eikä heti kimppuun iskenyt taskuvaras ainakaan parantanut vaikutelmaa. Luulen, että tulevaisuudessa mietin Lanzaroten ja Teneriffan välillä, kun matkan päänä olisivat Kanarian saaret.

Talvella olisi kiva matkustaa myös muualle. Madeiralla olimme kerran, joten sinne haluaisin päästä jonain toisena vuodenaikana. En jaksa innostua huippupitkistä lennoista ja ylikuumasta ilmastosta, jolloin Thaimaa jää minulta väliin. Egypti ei houkuttele eivätkä juuri Arabiemiraatitkaan. Talvella Välimerellä ei ole lämmin, joten Kreeta tms. jäävät kevään tai syksyn vaihtoehdoiksi. Eräs kiehtova olisi Finnmatkojen Kap Verde, joka olisi Afrikan rannikolla noin kymmenentunnin lentomatkan päässä. En kuitenkaan ole kuullut kenenkään tutun tai edes puolitutun kokemuksia maasta, joten rohkeus ei riitä lähtemään – ainakaan vielä. Lisäksi lentomatka on pitkä ja oman kärsivällisyyteni rajoilla.

---

Nyt edessä on arki rientoineen ja haasteineen. Palasin töihin viime viikon puolivälissä, jolloin aloitus pitkän loman jälkeen oli kevyempi. Torstai-illan urakoin tietokoneen ääressä ja omaksikin yllätyksekseni sain käsiteltyä kaiken loman aikana kertyneen postin. Perjantaina pääsin siis muiden töiden kimppuun.

---

Perjantai 23.7.2010

Eihän tässä näin pitänyt käydä... Minulla on ollut vilpitön aikomus ryhdistäytyä ja palata kirjoittamisen maailmaan. Kaikenlainen muu elämä on kuitenkin vienyt ajan ja tämän päiväkirjan jatkaminen on hautautunut uusien ja uusien asioiden alle.
Vuoden ensimmäisellä puoliskolla on tapahtunut monenlaista. Palaan niihin pikku hiljaa, sillä kertakaikkinen päivitys uuvuttaisi minut ja sinut.

---

Olen nauttinut heinäkuun lämmöstä ja kesälomapäivistä. Lomaa on vielä jäljellä aavistuksen yli puolet. Ihana ajatus, että voi lukea rauhassa Hesarin parvekkeella ja miettiä päivän ohjelmaa.

Heti loman aluksi lähdimme jälleen mökkeilemään. Nyt suuntana oli Kouvola, josta olimme vuokranneet saman mökin kuin kolme kesää sitten. Kuntaliitosten myötä pikkuisesta Jaalan kunnasta oli tullut osa Suur-Kouvolaa.Jaalan kirkonkylällä muutos ei näkynyt mitenkään. Vilja- ja heinäpellot olivat entisellään, kylän raitti kylpi auringossa ja S-market oli täynnä kesäasukkaita.

Jaala on seutua, jossa asukasmäärä ainakin tuplaantuu kesäisin, sillä mökkejä on todella paljon. Osa mökeistä on talviasuttavia ja rantarakentamista markkinoidaan pysyväksi ratkaisuksikin. Meidänkin mökille johtaneen tien risteyksessä oli kiinteistöfirman kyltti, jossa markkinoitiin rantatontteja ajatuksella, että niille rakennettaisiin asuintaloja pysyvään asumiseen. Seutu on kaunista eikä Kouvolan keskustaan ole kuin puolen tunnin matka. Periaatteessa ajatus on viehättävä, mutta käytännössä se vaatii tulevilta asukkailta ominaisuuksia, joita minusta ei löytyisi. Koska julkinen liikenne on lähes olematonta, perheissä on todellinen tarve parille autolle. Myös erilaiset vapaa-ajan harrastukset ym. ovat kaukana etenkin autottoman näkökulmasta. Kirkonkylällä on hyvä kauppa ja vähän muita peruspalveluja. Ne ovat välttämättömiä, mutta ilman autoa kulkevalle eivät riittäviä. Kesäisen viikon tai useammankin voin mainiosti viettää maalla, mutta vakituiseen asumiseen kaipaan ja tarvitsen kaupunkia.

---

Tällä viikolla olemme käyneet pojan ja hänen kaverinsa kanssa Sealifessa. Katselimme kaloja tropiikista jääkauteen ja löysimme monenlaista uutta. Pojasta parhaita olivat hait ja sähköankerias. Minä hämmästelin, miten paljon erilaisia kaloja tai vastaavia onkaan. Mustekaloja emme löytäneet, mikä poikaa hieman harmitti. En huomannut etukäteen tarkistaa, vieläkö ne ovat Sealifessa, joten voi olla, että etsimme turhaan. Meritähti-Sakarin ehkä näimme tai sitten emme. En ole ihan varma, mikä ihailemistamme meritähdistä olisi voinut olla kuun alussa Sealifeen kotiutunut Sakari.

Alppilasta matkasimme ratikalla Hakaniemen torille. Oli nostalgista istua kolmosen kyydissä ja hurauttaa Kallion läpi. Näytin pojalle, jälleen kerran, missä asuin ison osan 1990-luvusta ja kertoilin matkan varrella olevista paikoista. Nyt näimme myös Kallion ala-asteen, jossa yksi pojan kaveri käy koulua. En ole aikaisemmin muistanut esitellä rakennusta, mutta Porthaninkatua alas matkatessamme sekin oli sopivasti vieressä.

Hakaniemen torilta löysimme kesän ensimmäiset kotimaiset vadelmat. Olen aina rakastanut toreja ja niiden tuoreita valikoimia. Valitettavasti niille pääseminen on harvinaista herkkua, josta on otettava tilaisuuden tullen kaikki irti. Omasta ja naapurin pojasta yksi parhaista torihetkistä taisi olla istahtaminen jäätelöpallojen kera torikahvilaan. Lokit olivat ikävän töykeitä, mutta eivät onneksi tulleet metriä lähemmäs. Kovasti kiinnostuneina linnut tuijottivat jäätelöitämme ja luultavasti haaveilivat niiden putoamisesta nokkiensa ulottuville.

Pojat eivät olleet koskaan käyneet Hakaniemen hallissa. Yleensäkin kauppahallit tuntuivat olevan heille vieraita, joten ennen kotimatkaa pistäydyimme vielä hallissa mm. leipäostoksilla. Minä löysin mainion kahvikaupan, jota en enää muistanut. Ostin paketin kesäkahvia ja seitsemän meren kahvia, jotka odottavat kaapissa maistajaansa.

Torien ohella olen viehättynyt kauppahallien tunnelmasta. Asuessani Kalliossa poikkesin Hakaniemen hallissa satunnaisesti, mutta en muista, olenko käynyt siellä lainkaan tällä vuosituhannella. Poikien ensimmäinen kommentti oli ihmetys, kun halli onkin ruokakauppa. Hetken kierreltyään hekin löysivät jotain kiinnostavaa ja pojan kaveri teki mm. nekkuostoksia.

---

Keskiviikkona jatkoimme retkeilyä ja kävimme Tuomarinkylän kartanon sivurakennuksen lastenmuseossa, jonka näyttely Mammutista marsuun esitteli Helsingin eläimiä kautta aikojen. Lastenmuseon näyttely oli hyvin toteutettu, mutta kohderyhmänä poika taisi olla jo aavistuksen liian vanha. Jos olisin vienyt hänet sinne muutama vuosi sitten, innostus olisi luultavasti ollut suurempi. Nyt poika viehättyi lintutornista, josta hän tähyili ympäristöä ja testaili lintujen ääniä.

Samalla kävelimme läpi varsinaisen Tuomarinkylän kartanomuseon Tyylikästä-näyttelyn. Esillä oli entisajan sisustustyylejä barokista funkikseen. Huoneet oli sisustettu eri tavalla ja eri tarkoituksiin. Näyttely toi 1700-luvun lopulla rakennettuun kartanoon sen ajan tunnelmaa, jossa olisi hyvin voinut nähdä kartanon herrojen ja rouvien viettävän kesäpäivää käsitöiden, kirjojen ja sikarien seurassa.

Kahvin ja jäätelön nautimme kartanon kahvilassa. Terassi oli täynnä, mutta onneksi sisällä oli tilaa. Kahvi maistui hyvälle, mutta palvelun nopeudessa oli toivomisen varaa. Saimme kulumaan kahviin ja jäätelöön yli puoli tuntia ja hankalinta oli laskun saaminen. Onneksi meillä ei ollut suurempi kiire, mutta silti hidas palvelu jäi harmittamaan.

---

Tuomarinkylästä käänsimme nenät vielä kohti Jumboa. Alesta ei ollut paljon jäljellä, mutta silti kiersin muutaman kenkä- ja vaatekaupan alehyllyt ja -rekit. Pojan vaatekaappi karttui vain lenkkareilla, joita olimme lähteneet ostamaan. Itselleni olen todella pitkään etsinyt valkoisia pitkähihaisia paitapuseroita, joissa ei ole mitään ylimääräisiä röyhelövuoria tai muita hörhellyksiä. Etsintä on tuntunut toivottomalta, sillä tarjontaa ei vain ole ollut. Nyt varoittamatta eteenin annettiin kaksi tällaista puseroa juuri oikeaa kokoa. Ihan kuin ne olisivat olleet odottamassa minua kahden eri kaupan alerekissä.

---

Torstai 13.8.2009

Miten nopeasti kesän päivät ja viikot ovatkaan kuluneet? Ihan juuri avasin koululaiseni kanssa jännittyneenä todistuksen sisältänyttä kirjekuorta ja nyt hänen lomaansa on jäljellä muutama päivä. Samoin ihan juuri hurrasin Pilvin EU-vaalien tulokselle, joka oli kaikesta huolimatta hyvä, ja samalla surin Sosialidemokraattien yleistä tulosta Suomessa ja Euroopassa. Nyt uudet mepit ovat aloittaneet työnsä ja Pilvin vaalikaronkkakin on vietetty lämminhenkisessä illassa Käpylän työväentalolla. Onkohan aika ottanut siivet alleen?

Oma kesälomani lähenee loppuaan ja ajatukset harhailevat jo töiden pariin. Kävin kurkkimassa työpaikan sähköpostia, jotta osaan vähän asennoitua siihen, mitä kaikkea on vastassa, kun hyppää kiihtyvässä vauhdissa olevaan junaan. Olen usein sanonut, ettei lomalla pitäisi miettiä työasioita, ja muistan kyllä toimia sen mukaisesti. Toisaalta myöhäisenä lomaltapalaajana olo on levollisempi, kun on käynyt rauhassa etukäteen vakoilemassa, mitä seuraavat päivät ja viikot voisivat eteen tuoda. Töitä ei tietenkään pidä alkaa tehdä, mutta ehkä pieni orientoituminen antaa rauhallisemman laskun työarkeen viesteineen, kirjekuorineen, soivine puhelimineen ja pöydän kulmalle unohtuneine aamukahveineen.

---

Kesän aikana olemme ehtineet monenlaista. Kesäkuussa poika leireili yöleirillä ja päiväleirillä. Yhteenvetona leireistä jäi hyvä mieli, vaikka päiväleiri ei tainnut ihan täysin poikaa miellyttääkään. Ainakin hän sanoi, ettei välttämättä hakisi sinne uudelleen. Sen sijaan neljän yön yöleiri tuntui hänestä ihan mukavalta. Varmasti olemista kaukana kotoa helpotti tuttu ohjaaja ja ainakin yksi tuttu leiriläinen. Olin hieman yllättynytkin, miten mukavasti pojan leiripäivät olivat kuluneet. Kotiin hän soitteli parina iltana, mutta loppuaikana ei kuulema enää muistanut. Kaikessa mukavuudessaan leiri taisi olla myös raskas, sillä heti kotiin palattuaan poika sairastui johonkin omituiseen vatsapöpöön. Ehkä pieni koti-ikävä ja uuden jännitys palautuivat näin. Kaikesta huolimatta kokemuksesta jäi hyvä mieli ja paljon plussaa pienen ihmisen mieleen.

---

Kesälomani aloitin vasta heinäkuun puolella. Olen jo muutamana kesänä laskenut loman alkua peruuttaen päivästä, jolloin Helsingissä alkaa koulu. Tänä vuonna tuo päivä on harvinaisen myöhään, joten minäkin istuin yllättävän vilkkaassa Iiriksessä reilusti heinäkuun puolelle. Omalla tavallaan se oli mukavaa, sillä vilskeen hiljetessä saattoi siivota pöydän ja laskeutua lomalle ilman pakokauhua kesken jääneistä asioista. Samalla olo oli helpottunut, koska tiesin, ettei pojan loppukesäloman ajaksi tarvitse miettiä kaikenlaisia järjestelyjä. Kyllähän viidennelle menevä on jo iso, mutta samalla pieni ja tarvitsee aikuista. Etenkin tällä viikolla olen huomannut ristiriidan ison ja pienenpojan välillä. Taidan olla pojan kavereista ainoa vanhempi, joka on vielä lomalla. Kovin pontevasti lapset puhuvat, miten haluavat olla yksin kotona. Se on luonnollista ja hyvä juttu, koska yksinkin on opittava olemaan. Yllättäen pojat ovat tiuhaan tahtiin päätyneet leikkimään meille häiriintymättä lainkaan siitä, että olen kotona. Kaverien tyhjät kodit eivät houkuta, vaan mieluummin he ovat valinneet kodin, jossa on aikuinen kotona, vaikka tietävätkin, että pidän tiukasti rajat ja välillä sanon kovinkin herkästi, jos jutut menevät liian hurjiksi.

---

Heinäkuulla vietimme viikon Jämsässä, josta olimme vuokranneet mökin. Olimme jälleen Koskenpään kylässä, jossa nautimme kesästä myös kolme vuotta sitten. Paikka on kaunis ja mökin sijainti keskellä kylää järven rannalla meidän perheelle ideaali. Pääsimme viettämään Koskenpää-viikon loppuhuipennusta ja katsomaan jopa kylätappelua. Kylien välinen yhteistyö oli muutenkin tapetilla, sillä vuoden vaihteesta lähtien entinen Jämsänkoski on ollut Jämsää. Kyliä on paljon ja pinta-ala suuri, joten yhteistyö on välttämätöntä kylien aseman ja palvelujen kannalta. Kolmen vuoden aikana Koskenpäästä oli hävinnyt kirjasto, mutta muut palvelut olivat ennallaan. Mökin omistajan mukaan varpaillaan on oltava, sillä Jämsä on kaupunkina eri asia kuin Jämsänkoski.

Mökiltä palasin pojan kanssa pikku hiljaa kohti Helsinkiä. Ensin pysähdyimme kuntaliitosten myötä Jämsän naapurikunnaksi päätyneellä Juupajoella vanhempieni luona. Iloinen yllätys oli lapsuudenystäväni tapaaminen, sillä emme ole nähneet liian pitkään aikaan. Laitoin ex tempore hänelle tekstiviestin, jos vaikka olisi perheensä kanssa lapsuudenkodissaan. Vastauksen sain saman tien ja varttitunnin kuluttua olimme pojan kanssa menossa kyläilemään. Poikakin tykkäsi, sillä lapsuudenystävälläni on vain vuoden nuorempi poika, joten yhteisiä puuhia ja juttuja riitti. Pojat olivat vähän hämmentyneitä, kun kerroin, että olemme lapsuudenystäväni kanssa tunteneet toisemme 10-vuotiaista asti. Asumme molemmat pääkaupunkiseudulla, mikä oli pojan mielestä hyvä. Välillä hän onkin kysellyt, koska voisi päästä leikkimään maalla tutuksi tulleen pojan kanssa. Toivottavasti saan asiaa järjesteltyä vielä loppukesän aikana.

Kotimatkalla teimme jo lähes tavaksi muodostuneen Särkänniemi-pysähdyksen. . Viimein poika oli ylittänyt maagisen 140 cm:n rajan ja pääsi loppuihinkin laitteisiin. Tämän kesän suosikki taisi olla Tornado, mutta myös Korkkiruuvi ja keinukaruselli olivat hauskoja. Minä tyydyin huolehtimaan Särkänniemen penkeistä, jotta niille on varmasti käyttöä. Jo pelkkä ajatus jostakin huvipuistovekottimesta saa olon tuntumaan keinuvalta.

---

Heinäkuun lopulla hankin oppaan HUN:n Pengertuvalta. Kävimme tutustumassa käärmeisiin, liskoihin ja hämähäkkeihin Tropicariassa Vallilan Sturenkadulla. Paikka oli kiva ja matelijat hyvin esillä. Näimme erilaisia pythoneita, varankeja, boa-käärmeitä ja monia muita kauniin värisiä matelijoita. Yllätyin, miten monet käärmeet olivat kauniin näköisiä, mutta todellisuudessa enemmän tai vähemmän vaarallisia. Oppaani kertoi hyvin käärmeistä ja mm. luki terraarioiden luona olevat tekstit. Ehkä lopulta oli ihan hyvä, että en nähnyt matelijoita, sillä pienempikin hämähäkki tai ajatus kyykäärmeestä saa minut pakenemaan hurjaa vauhtia. Voin suositella Tropicariaa hyvillä mielin muillekin lapsiperheille. Liput olivat vähän hinnakkaita, mutta paikka oli muuten mainio vaikka sadepäivän ajanvietteeksi.

Samalla reissulla pääsin Hakaniemeen torille. Sanon todella, että pääsin, sillä toreilla käynti ei ole asioita, joita uskaltaisin itsekseni tehdä. Perinteisten marjojen ja herneiden lisäksi ostimme tuoreita aprikooseja. Ne olivat taivaallisen hyviä ja oikeastaan harmitti, että ostin vain litran. Lopuksi istahdimme torikahvilaan ja nautimme pojalle jo kotoa lähtiessämme lupaamani jäätelöt. Päivä oli onnistunut sekä auringon että puuhailun puolesta.

---

Elokuun alussa olimme viikon Lehtimäen opistolla Kelan kuntoutuskurssilla. Kyse oli Näkövammaisten Keskusliiton heikkonäköisille 7-13 -vuotiaille järjestämästä perhekurssista. Etenkin pojan mielestä viikko oli onnistunut. Torstai-iltana hän suri kurssin loppumista ja kotimatkaa, koska olisi ollut ihanaa jäädä leikkimään uusien kavereiden kanssa. Erityisen hyvän kaverin poika sai yhden kurssilaisen isoveljestä, joka sattui myös olemaan vitoselle menevä toimelias poika. Välimatkaa Helsingistä Hämeeseen on melko paljon, mutta toivon, että pojat pystyisivät pitämään yhteyttä jatkossakin. Ainakin puhelinnumerot, sähköpostiosoitteet ym. yhteystiedot tuli vaihdettua. Tämän innoittamana meille hankittiin viimein myös Skype ja webkamera. Lähitulevaisuus näyttää, miten poikien kontakti säilyy arjessa koulun, lähikavereiden ja harrastusten pyörityksessä.

Minä nousin Lehtimäen viikon aikana ensimmäisen kerran elävän hevosen selkään. Tähän asti olen tyytynyt keinuhevosiin, jotka taitavat tulevaisuudessakin olla enemmän minua varten. Kokemus oli hyvä, mutta mitään ahaa-elämystä ratsastuksen hauskuudesta en saanut. Kiersimme taluttajien kanssa pienen lenkin, jonka aikana ehdin olla ihan varma, että putoan maahan tai onnistun päätymään johonkin muuhun omituiseen tilanteeseen.

Huomattavasti ratsastusta mukavampia olivat ekoammunta ja vesijuoksu. Ekoaseella onnistuin kerran ampumaan täyden kympin. Vesijuoksua olen halunnut kokeilla pidemmän aikaa, mutta ei ole ollut tilaisuutta. Koetin muistella, mitä vesijuoksua harrastava työkaverini oli kertonut ja kenties jotenkin onnistuinkin. Jäin miettimään oman vesijuoksuvyön hankkimista. Tavaksi tulleen kuntokeskusliikunnan lisänä vesijuoksu tai uinti olisivat mukavia. En ole hyvä uimari, mutta taito voisi kehittyä vähitellen, jos uisin muulloinkin kuin kesällä tai etelänmatkoilla. Taidan syksyn koittaessa kysellä kaveria, jotta pääsisin uimahalliin ainakin toisinaan. Sinne on paljon kivempaa ja helpompaa mennä näkevän kanssa, kun ei tarvitse suunnistaa omin neuvoin puku- ja suihkutilojen viidakossa.

---

Viimeinen kokonainen lomaviikko on kulunut Helsingissä. Päivät ovat vierineet ilman erityisempiä suunnitelmia. Olen ehtinyt käydä jumpissa ja tehdä pois monia omia asioita, joihin ei ole ollut aikaa tai tarmoa. Toissailtana istuin pitkään iltateellä ystävän luona, joka palasi Suomeen Saksassa viettämänsä vuoden jälkeen. Oli mukavaa istua, vaihtaa kuulumisia ja rupatella maailman menosta.

---

Syksyn läheisyyden huomaa politiikassakin. Valtion budjetti on esillä vähän väliä, kunnissa käynnistyvät lautakunta- ja valtuustotyöskentely, kouluun liittyvät asiat ylittävät uutiskynnyksen mm. pienten ekaluokkalaisten tunnelmien osalta ja monia muita asioita tapahtuu. Olen viettänyt poliittista hiljaiseloa koko alkuvuoden. Viiden vuoden rupeama Töölön Demarien ruorissa oli antoisaa, mutta on nyt vaatinut hetken pysähtymisen ja rauhoittumisen. Aktiivisimmin olen tänä vuonna ollut mukana Pilvin vaalikampanjassa. Sen tekeminen ja mukana oleminen olivat antoisia. Nautin vaalityöstä ja löysin taas asioita, joiden tekeminen on itselleni sopivaa.

Tänään Helsingin Demarien piiritoimistosta tuli postia työryhmistä ja niiden työn aloittamisesta. Olen tätä odotellutkin, sillä työryhmät oli tarkoitus saada käyntiin heti alkuvuodesta. En tiedä, miksi asia venyi näin pitkälle. Jotta työryhmien toiminta tukisi lautakuntatyöskentelyä, viitoittaisi sosialidemokraattisia linjauksia ja toimisi keskustelufoorumina, niiden käynnistäminen pitäisi olla ripeää ja toiminta suunnitelmallista. Ilmoittauduin mukaan sosiaali- ja terveyspoliittiseen työryhmään, sillä jossakin sielun syövereissä olen sosiaalipoliitikko, vaikka nykyisin teenkin töitä koulutus- ja jonkin verran nuorisopolitiikan kanssa. Koulutuspoliittinen ryhmä olisi kiinnostanut, mutta niiden asioiden äärellä olen muissakin yhteyksissä, eikä aika riitä joka paikkaan. Liikuntalautakunnan varajäsenenä oletan, että voin lautakuntayhteyden kautta olla mukana liikuntapoliittisessa työryhmässä ilman, että veisin jonkun innostuneen toverin paikan.

Nämä eivät ole ainoita kuvioita, joita olen miettinyt. Hiljaiselo on tehnyt hyvää, sillä nyt löydän taas itsestäni intoa tarttua asioihin. Politiikka kuuluu kaikille ja kaikkialle. Minä voin tehdä siinä osani omien resurssien ja taitojen mukaan.

---

Maanantai 8.6.2009

Koululaisten kesäloma alkoi toukokuun viimeisenä lauantaina. Oma koululaiseni odotti lomaa malttamattomana ja on ollut ensimmäisen lomaviikon todella innoissaan vapaista päivistä ja läksyttömästä elämästä.

Koulun kevätjuhlaa vietettiin jo viimeisen kouluviikon torstaina. Oli aika erikoista olla kevätjuhlassa illalla tietäen, että lapsella on vielä edessä kaksi koulupäivää. Koko kevätjuhlan toteutuminen oli vielä juhlapäivän aamuna ollut vaakalaudalla. Koulun liikuntasali oli asetettu käyttökieltoon, sillä kattorakenteissa ollut tekniikka oli romahtaa alas. Rehtori oli miettinyt erilaisia ratkaisuja juhlien peruuttamisesta ja siirtämisestä alkaen. Onneksi asennusmiehet saivat viat korjattua ja saliin uskalsi taas mennä.

Pojan luokalla ei tällä kertaa ollut ohjelmaa, vaan he keskittyivät yhteislauluihin ja hiljaa paikallaan istumiseen. Jälleen liikuttavampia olivat pienet ekaluokkalaiset, jotka esittivät peikkotanssin ja jonkin keijunumeron. Kuudesluokkalaisten lähtöpuhe ja –laulu saivat minut miettimään, miten poika on kahden vuoden kuluttua laulamassa lähtölaulua. Kutosten puheista toinen oli hyvä, mutta lähtölaulu ei vetänyt vertoja viimevuotiselle. Olen kuunnellut tuossa koulussa neljä kutosten lähtölaulua, joista viime vuonna kuultu Ultrabran Sinä lähdit pois –kappaleeseen sanoitettu on ollut ehdottomasti paras.

Olin vielä kevättalvella hieman huolissani pojan kesälomasta ja ajanvietosta. Lopulta asiat ovat järjestyneet parhain päin. Iso merkitys oli sillä, että sosiaalilautakunta otti vakavasti alueen asukkaiden huolen Savelan leikkipuiston kohtalosta. Useat alueen järjestöt lähettivät sosiaalilautakunnalle yhteisen vetoomuksen leikkipuiston kesäaukiolon ja yleensä säilyttämisen puolesta. Esitimme vetoomuksessa kompromissina ratkaisua, jossa Savelan leikkipuiston olisi auki kesäkuun, jolloin siellä olisi myös ruokailu. Sosiaalilautakunnan päätös oli juuri tämän esityksen mukainen. Olin todella iloinen kuullessani pääsiäisviikolla tehdystä päätöksestä. Sen merkitys alueen lapsille ei ole vähäinen.

Seuraava askel on alueen asukkaiden vastuulla. Meidän on muistettava oma leikkipuisto ja myös käytettävä sitä. Puistoruokailu ja puistona ukiolo on otettava vakavasti eikä niitä saa pitää itsestäänselvyytenä. Toivon, että Savelan ja lähialueiden asukkailla on tieto puistosta ja sen mahdollisuuksista. Asiasta olisi voinut tiedottaa enemmänkin, sillä esim. ilmaisjakelulehdissä ei ollut asiasta mitään juttua enää päätöksenteon jälkeen. Kaiken huipuksi Helsingin Uutiset julkaisi aluksi virheellisen kartan, jossa Savelan leikkipuisto oli merkitty suljetuksi koko kesän ajaksi. Lehti oikaisi virheen reilu viikko myöhemmin, mutta kuinka moni tuon oikaisun huomasi. Kirjoitin leikkipuistosta ja sen olemassaolon muistamisesta mielipidekirjoituksen, jonka sentään Vartti julkaisi. Kirjoituksessa kehotin perheellisiä käyttämään puistoa ja muistamaan, millainen mahdollisuus se on lasten kesänvieton helpottamiseksi. Lähetin kirjoituksen myös Helsingin Uutisiin, mutta olen tainnut joutua heidän sensuurinsa kohteeksi, sillä en ole pitkään aikaan saanut mitään läpi siinä lehdessä.

Tällä viikolla olo on vähän haikea, sillä poika lähti eilen Ylöjärvelle loma- ja kurssikeskus Koivupuistoon leirille. Tiedän, että on oikeastaan mukava viettää muutama lapseton päivä kaiken tohinan jälkeen, mutta silti on outoa, kun pojat eivät juokse edestakaisin ja kilju suureen ääneen mennessään. Poika on leirillä neljä yötä, mikä ei näyttänyt olevan hänelle kovin suuri juttu. Etukäteen hän tunsi vain yhden leiriläisen ja yhden ohjaajan, mutta kovin tyytyväisenä nenä kääntyi kohti Ylöjärveä. Leiripäivien ohjelmassa on ainakin liikuntaa, puu- ja rottinkitöitä sekä tietysti leiridisko. Syystä tai toisesta disko ei saanut pojan varauksetonta innostusta, vaan hän lähinnä mietti, onko sellaiseen ihan pakko mennä. Muistan, miten jo ala-asteen alkuluokilla kuuntelin paljon musiikkia ja luin musiikkilehtiä. Siksi minun onkin ollut vaikea käsittää, ettei poika ole lainkaan kiinnostunut musiikin kuuntelusta eikä yleensä mistään bändeihin tms. liittyvästä. Kouluaineenakaan musiikki ei suuremmin kiinnosta, vaikka siitä on todistuksessa minullekin mystiseksi jäänyt yhdeksikkö.

Tänään olo on väsynyt eivätkä lukuisat kahvikupillisetkaan näytä tilannetta muuttavan. Eilisiltana valvoin ja jännitin EU-vaaleja kulkemalla television ja tietokoneen väliä tuloksia ja vaalilähetystä seuraten. Vaalivalvojaisia olisi vietetty Juttutuvassa , jonne mieli haikaili. En keksinyt, kenet olisin pyytänyt seuraksi, kun mies ei innostunut lähtemään. Yrittäjä käyttää pojan poissaolon hyväksi ja tekee töitä kellonaikaan katsomatta. Juttutuvassa olisi ollut tunnelmaa, mutta tiedän, että tulosten seuranta sujui kotona näppärämmin. Ylen vaalilähetykset ovat aina olleet hyviä, ja niitä voi täydentää seuraamalla ääntenlaskentaa netistä.

Palaan vaaliajatuksiin, kun aivot jaksavat muotoilla niitä tätä hetkeä paremmin. Upean kampanjan tehnyt Pilvi Torsti ei tullut valituksi. Ensikertalaiselle ja todella mainiolle ehdokkaalle 8701 ääntä oli hieno tulos. Toki olisin suonut ja toivonut näkeväni Pilvin Brysselissä. Olen saanut tutustua Pilviin viimeisen vuoden aikana. Hänen ajatuksensa ja arvonsa sekä tapansa tehdä ovat niitä, joita politiikassa tarvitaan. Arvostan Pilviä ihmisenä ja jaan monet hänen ajatuksensa. Pilvin sanoin ”Politiikan täytyy pelastaa maailma”.

---

Sunnuntai 10.5.2009

Hyvää äitienpäivää!

Minut herätettiin vasta hieman ennen puolta yhtätoista onnittelulaululla. Poika oli tehnyt koulussa kortin ja pakettiin oli päätynyt käsityötunnilla lukukauden alusta lähtien väkerretty pelletaulu. Taulu on oikein hieno. Yritän kesän aikana hankkia koukut ja ripustaa taulun seinälle. Yhdessä mies ja poika olivat ostaneet riipuksen, johon pitäisi etsiä sopiva ketju. Olen pitkään käyttänyt kaulakoruna vain erilaisia ketjuja, kun riipuksia ei ole oikein ollut. Nyt voisin kokeilla, miten viihtyisin riipus kaulassa.

Äitienpäiväkakkua ei ole, sillä toukokuu on muutenkin juhlien ja täytekakkujen aikaa. Vappuna söimme synttärikakkuani ja aivan kuun lopussa ovat vuorossa pojan ja miehen synttärit. Ostin perjantaina jäätelöä, joka saa korvata kakun. Aamukahvin nautin vain Hesarin kera, mutta iltakahvilla taidan avata jäätelöpaketin.

---

Helmikuussa antamani myöhästynyt uudenvuodenlupaus on kokenut pahoja toteutumisvaikeuksia. Olen tehnyt todella paljon töitä koko alkuvuoden. Vähäisen vapaa-ajan olen kuluttanut jumpassa tai kirjoja lukien. Kotona koneen ääressä istuminen on ollut lähinnä sähköposteja, jonkin tiedon hakua tai laskujenmaksamista. Hieman olen myös tuonut töitä kotiin, jota en pidä ollenkaan hyvänä. Kaikki työelämässä viettämäni vuodet olen yrittänyt välttää töidenkantamista kotiin. Poikkeuksena ovat olleet skannattavat paperit ja satunnaiset etätyöpäivät. Nyt olen joutunut vähän tinkimään periaatteestani, mutta en sentään kovin paljon.

---

Lupasin helmikuisessa kirjoituksessa palata Teneriffan lomaviikon tunnelmiin. Vietimme loppiaisviikon Los Cristianosissa, joka on aivan Playa de las Amerikasin kyljessä Teneriffan eteläosassa. Los Cristianos on rakennettu kalasataman ympärille jo paljon ennen turistien määrän valtavaa kasvua.

Matkan alku ei ollut kaikkein lupaavin, sillä kentälle päästessämme selvisi, että lento on myöhässä jonkin epämääräisen ajan. Myöhästyminen oli lopulta vain vajaa kaksi tuntia, mutta aamuvarhaisella kentällä sekin tuntui pitkältä. Ilmeisesti lentojenjumalatar ei ollut tällä matkalla puolellamme, sillä myös paluulento oli myöhässä parisen tuntia. Kotimatkan aluksi istuimme Teneriffan eteläisellä kentällä koneessa lähes kaksi tuntia. Siivessä ollutta pientä halkeamaa korjattiin, mikä oli tietenkin hyvä asia. Koneen kapteeni oli savolaismiehen stereotyyppi. Hän kertoili välillä rauhallisen huumorintajuisesti korjauksen etenemisestä ja selittipä vielä tarkasti, mitä tuollainen pieni halkeama koneen siivessä tarkoittaa. Jopa minä ymmärsin, kun hän vertasi halkeamaa auton tuulilasiin tulevaan pieneen halkeamaan, joka lähtee laajenemaan viuhkamaisesti.

Los Cristianosissa asuimme melko uudessa hotellissa aivan golfkentän vieressä. Hotelli ja allasalue olivat viihtyisiä. Ainoa pieni miinus oli huoneistomme parveke, jonne aurinko paistoi hyvin vähän. Toisaalta parveke oli golfkentälle päin, joten saimme seurata golfareiden matkaa aitiopaikalta. Etenkin pojasta tämä oli mukavaa.

Viikon aikana nautimme auringosta, kävimme uimassa ja kävelimme paljon. Yhtenä iltana ajoimme taksilla Playa de las Amerikasiin, jossa kävimme muutamassa kaupassa ja söimme ehdottomasti viikon parhaan päivällisen. Playa de las Amerikas ei houkutellut yhtään, joten muut illat kulutimme Los Cristianosin puolella. Playa de las Amerikas oli jotenkin levoton ja epämukavan oloinen. Huomasin pitäväni siitä yhtä vähän kuin edellistalvena Playa de Inglesistä, jonne teimme pakollisen postireissun tarvitessamme Western Unionia. Tästä viikosta ja Western Unionin tarpeesta olen kirjoittanut vuoden 2008 helmikuussa.

Päivät olivat aurinkoisia tai puolipilvisiä. Yhtenä päivänä iltapäivän ja alkuillan satoi, mutta ilma pysyi silti lämpimänä. Atlantin aallot olivat aika kovia, sillä useampana päivänä liput näyttivät keltaista. Onneksi vihreiden lippujen päiviäkin oli, jolloin poika pääsi hyppimään aaltoihin. Kävelimme pitkän matkan rantahiekassa aaltojen tuntumassa. Poika nautti vedestä, hiekasta ja hyppimisestä. Tuon päiväkävelyn jälkeen hiekkaa oli joka paikassa, mutta onneksi suuren osan sai suihkutettua pois jo rannalta lähtiessämme.

Minä pidin eniten Los Cristianosin vanhan kaupungin kapeista kaduista ja pienistä putiikeista. Vanhan kaupungin keskusta alkoi heti Los Cristianosin sataman yläpuolelta. Keskustan talot olivat noin 100 vuotta vanhoja ja isolta osin paikallisten asuttamia. Torin vieressä oli Iglesia del Carmenin kirkko, jonka kelloja kuuntelimme useampana iltana. Käsityöliikkeitä kaipasin enemmänkin. Netistä lukemani perusteella niitä olisi pitänyt olla, mutta ilmeisesti emme vain löytäneet. Parfyymi- ja koruliikkeitä oli todella paljon. Vasta jälkikäteen keksin, että olisin voinut käydä kysymässä paria parfyymia, jotka olivat jo tuolloin lähes loppu. Mies ja poika viihtyivät erilaissa elektroniikkaliikkeissä, joista yhdestä mukaan tarttuikin digikameran lisäosia.

Ruoka oli hyvää. Viikon aikana en syönyt yhtään huonoa ateriaa, vaikka kieltämättä yhtenä iltana valitsemani kana oli hankala syötävä, koska se tarjottiin luiden kera. Hedelmät ja juustot olivat maukkaita. Myös erilaiset pienet likööripullot houkuttelivat maistamaan ja kahvi oli hyvää. Pojan kohokohtia ruokailuissa taisivat olla mainiot hotelliaamiaiset, todella upea jäätelöannos ja jättimäinen pizza.

Finnmatkojen retkitarjonta oli houkutteleva. Lopulta valitsimme Teiden retken, joka tuntui kiinnostavan poikaa eniten. Ihailimme Teiden alueen kuumaisemaa, mutta valitettavasti emme päässeet gondolihissillä aivan ylös asti. Hissimatkan estivät kova tuuli ja hissivaijereihin kertynyt jääriite.

Las Cañadasin kraatterialueelle ajoimme maaseutumaisemien ja mäntymetsävyöhykkeen halki. Kansallispuisto oli noin 2000 metriä merenpinnan yläpuolella. Siellä ihailimme kalliomuodostelmia, kuten Roques de Garcíaa ja kraatterin keskeltä pyramidimaisena 3718 metriin kohoavaa Teideä. Miehellä ja pojalla on retkestä upeita kuvia, joita katsoessa mieli palaa Teiden kuumaisemaan. Retken opas oli todella erinomainen. Hän kertoi bussimatkan aikana paljon sellaista, jota useimmat ns. normioppaat eivät kerro. Nautin hänen kerronnastaan ja tiedoista, joita matkan varrella sain.

Monet lapsiperheet retkeilivät Loro Parqueen, jota pidetään yhtenä Teneriffan suurimmista nähtävyyksistä. Loro Parquessa on monia eksoottisia kasveja ja eläimiä. Siellä olisi voinut nähdä mm. miekkavalaita, merileijonia ja pingviinejä. Poika ei Loro Parquesta innostunut, mikä sopi minulle oikein hyvin.

Jos olisin saanut päättää ihan itse, olisin lähtenyt käymään Teneriffan naapurina olevalla La Gomeran saarella. Sen erilaisuus kiehtoo, joten ehkä vielä joskus matkaan sinne päiväksi. Mies haaveili sukellusveneretkestä, mutta lomapäivien huvetessa päätti luopua siitä tällä kertaa.

Pojalle tuli matkan vuoksi muutama poissaolopäivä koulusta. Opettaja oli antanut läksyksi päiväkirjan kirjoittamista. Jokaiselta matkapäivältä piti kirjoittaa muutama lause. Välillä kirjoittaminen oli työn takana, mutta lopulta lauseet syntyivät. Poika tykkäsi kirjoittaa päiväkirjaa koneella, kun mukaan sai helposti liitettyä valokuvia. Tulos oli onnistunut ja palkintona mm. kehut opettajalta. Viimeiseksi lauseeksi poika kirjoitti "Haluan tulla Teneriffalle uudestaan.". Minä voin yhtyä tähän lauseeseen. Ehkä mieskin vielä innostuu, vaikka olemmekin hänen kanssaan olleet Teneriffalla jo kahdesti. Saari oli muuttunut paljon tammikuusta 1993, mutta ehkä näkökulmanikin oli nyt erilainen.

---

Hiihtolomalla olimme kotona ja kävimme Turun Caribiassa. Oli mukava uida ja istua lämminvesialtaassa. Lapsiperheitä oli vähemmän kuin odotin. Ajattelin kylpylän olevan ihan täynnä, mutta tilaa oli yllättävän paljon. Kylpyläosastollakaan ei ollut yhtään ahtaantuntuista. Ruokailuun oli parasta varata pöytä, jotta pääsimme syömään haluamaamme aikaan.

Olen käynyt perheen kanssa muutamissa Suomen kylpylöissä. Lapsiperheen näkökulmasta Caribia on minusta ehdottomasti paras. Siellä on sopivasti tekemistä kaikille ja jokainen viihtyy.

---

Tiiviin talven ja kevään jälkeen mielessä pyörii kesä. Jään lomalle vasta lähellä heinäkuun puoliväliä, mutta sitten lomailenkin pitkälle elokuun puolelle. Pojan kesäsuunnitelmat alkavat olla selvät. Luvassa on yksi neljän yön leiri Ylöjärvellä ja kaksi viikkoa HeKoLon päiväleirillä Vuosaaren Hästholmenissa. Hieman poika pohdiskeli lähtevänsä HNMKY:n Harry Potter -aiheiselle leirille Karjalohjalle, mutta rohkeus ei vielä riittänyt. Juuri tänään lähetin peruutuksen HNMKY:hyn, jota joku toinen lapsi saa leiripaikan. Minut yllätti pojan into lähteä Ylöjärvellä olevalle leirille. Kenties tarvittavan rohkeuden antoivat leirille tulevat tutut ohjaajat. Osallistujalistan nähtyämme huomasimme, että myös pari tuttua lasta on mukana. Tällä hetkellä suurin ongelma on, miten saamme pojan Helsingistä Ylöjärvelle ja takaisin. Onneksi minulla on vielä kuukauden verran aikaa järjestellä asioita. Toivottavasti onnistun.

---

Keskiviikko 18.2.2009

Mukavaa jo hiihtolomaviikkoon ehtinyttä vuotta!

En ole unohtanut nettisivujani enkä päiväkirjaani. Syksyllä alkanut hektinen työrupeama on jatkunut edelleen. Joululoman jälkeen ajattelin, että alkuvuosi on varmasti rauhallinen. Ajatella saa kaikenlaista - ehkä olinkin nähnyt unta. Olen matkaillut, kirjoittanut, hoitanut asiakasasioita ja palaveerannut sekä häärännyt monenlaista muuta.

Nyt olen pojan kanssa hiihtoloman vietossa. Maanantaina olin pitkän päivän töissä, kun pojalla oli ihana lapsenvahti. Olin ajatellut olla koko viikon lomalla, mutta pojan toiveesta pyysin jo muutama viikko sitten yhtä tuttavaani lapsenvahdiksi. Poika pitää hänestä kovasti ja ovat aina touhuilleet kaikenlaista kivaa. Oli mukava olla töissä, kun tiesi, että pojalla on hyvää ja luotettavaa leikkiseuraa. Täällä oli pelattu Uutta finanssia ja touhuttu vaikka mitä. Aika oli kulunut siivillä, mitä en yhtään ihmettele. Onneksi tiedä, että voin pyytää tuttavaani taas uudestaan.

---

Joulukuussa Helsingin Demarit istuivat ylimääräisessä piirikokouksessa tekemässä luottamushenkilövalintoja. Omat toiveeni olivat sosiaali-, opetus-, nuoriso- ja liikuntapuolella. Erinäisten neuvottelujen jälkeen nimeni oli esityksessä liikuntalautakunnan varajäsenen kohdalla. Mielelläni olisin ottanut varsinaisen jäsenyyden, mutta toisaalta varapaikka itselle mieluisassa lautakunnassa on ihan hyvä. Toivon, että pääsen mukaan lautakuntatyöhön ja myös kokouksiin. Edellisen nelivuotiskauden olin varajäsenenä sosiaalilautakunnassa, jossa kokouksia oli 2-4 vuodessa. Varsinainen jäsen oli aktiivisesti paikalla ja ilmoitti kiitettävän ajoissa, ellei pääse joihinkin kokouksiin.

Viime viikolla liikuntavirasto järjesti lautakunnalle perehdytyksen, mutta sinne en valitettavasti päässyt. Vielä aamupäivällä olin lähdössä, mutta lopulta jouduin taipumaan perusopetuslaista valmisteilla olleen lausunnon edessä. Kirjoitin työnpuolesta lausuntoa siitä, miten Näkövammaisten Keskusliitto suhtautuu hallituksen esitykseen perusopetuslain muutoksista. Muutokset koskevat erityisopetusta ja tulevat pääsääntöisesti voimaan elokuussa 2010. Tehtävä oli antoisa, mutta yllättävänkin työllistävä. Kun päästin tekstin lopullisessa muodossa käsistäni viime perjantaina, tuntui hetken tyhjältä ja oudolta, kun hallituksen esityksen sivut ja lausunnon teksti eivät enää vieneetkään suurta osaa huomiostani. Olen tyytyväinen lausuntoon - ja sain siitä hyvää palautetta, mikä lämmitti. Tuotokseni voi lukea täältä .

---

Joulun vietimme perheen kanssa kotona. Aattona kävimme jo perinteiseen tapaan Pihlajamäen kirkossa aattohartaudessa. Onneksi olen saanut muun perheen lähtemään, vaikka poika kieltämättä hieman protestoi, kun paketit taisivat pyöriä mielessä. Hartaus oli suunnattu perheille, joten se oli tunnelmaltaan ehkä erilaisempi kuin ihan tyypillinen aattohartaus. Kirkko oli ehkä puolillaan. Mukana oli sekä ikäihmisiä että ilahduttavan paljon lapsiperheitä.

Tänä jouluna meillä ei vieraillut joulupukki, vaan joulupukin lapsi. Joulupukki oli yllättäen sairastunut kovaan flunssaan eikä päässyt lähtemään Korvatunturilta. Tontut kulkivat lahjojen kanssa talosta toiseen ja joulupukin lapsikin oli lähtenyt vapaaehtoisena talkoisiin, jotta paketit saatiin kaikille lapsille. Ilmeisesti joulupukin lapsella oli tosiaan ollut kiireinen lähtö, sillä hän ei ollut oikein ehtinyt tutkia pakettien merkintöjä, vaan ihmetteli niitä jakaessaan. Kirjoitustonttu oli kuulema tehnyt vähän huolimatonta jälkeä, kun kaikissa paketeissa ei lukenut vastaanottajan nimeä. Niitä sitten yhdessä arvailimme, kun yritimme saada oikeat paketit oikeisiin kasoihin. Olipa vielä joku tonttu kiristänyt lahjasäkin nauhatkin niin tiukalle, etteivät joulupukin lapsen pienet sormet tahtoneet saada niitä auki. Ikää joulupukin lapsella oli vasta 100 vuotta, eli hän oli varsin nuori tonttuihin ja itse joulupukkiin verrattuna.

Minä olin oikein ilahtunut joulupukin lapsen vierailusta. Ikävä kyllä oma poikani ei häntä tavannut kuin portaissa. Poika oli juuri viemässä kirjekuoria postilaatikkoon, kun ei millään malttanut odottaa, milloin paketit mahtaisivat saapua. Harmillinen yhteensattuma...

---

Joulun ja uudenvuoden väliset arkipäivät olin töissä. Oli aika outoa olla hiljaisessa talossa, kun useana vuonna olen lomaillut nämä päivät. Vielä uudenvuodenaattonakin istuin työhuoneessa ja naputin lehtijuttua, jonka aloittaminen kieltämättä jäi vähän viime tippaan.

Pidemmän loman aloitin vuoden vaihtumisesta, sillä vuoden ensimmäisen työpäivän tein vasta 13. tammikuuta. Olimme loppiaisviikon Teneriffan Los Cristianosissa . Viikko oli lämmin, aurinkoinen ja oikein onnistunut. Siitä on monenlaista kirjoitettavaa, johon palaan toisena päivänä.

---

Nyt teen uudenvuodenlupauksen, joita en vuoden vaihtuessa tehnyt yhtään. Otan taas elämästäni aikaa tälle päiväkirjalle. Yritän kirjoittaa naisen, äidin, poliitikon ja helsinkiläisen näkökulmista arjesta ja maailmanmenosta.

---

Sivun alkuun